”Kuinka moni on tänään hermostunut johonkin?”, avasi Ari Tanninen Wakarun DevOps-seminaarissa esityksensä. Lähes kaikkien osallistujien käsi nousi pystyyn, osan reippaammin ja osan hieman epäröivämmin. Niin myös oma käteni, kun muistin ennen seminaaria puhelimesta luetun sähköpostiketjun. Hermostumisesta ei kannata huolestua, sillä ongelmat ja hermostuminen ovat osa elämää. Tärkeää on oma suhtautuminen näihin tilanteisiin. Tanninen veikin meidät tunnin matkalle vastuunoton maailmaan, jonka aikana seminaariväen päät nyökyttelivät hyväksyvästi. Tannisen ajatukset pohjautuivat Bill McCarleyn ja Christopher Averyn tutkimuksiin.
Opimme, että epämieluisan sähköpostin vetäessä otsan ryppyyn, on huokailun sijaan hyvä omistaa hetki ajattelulle.
Usein ongelmaan törmääminen laukaisee nimittäin erilaiset defenssimekanismit:
- Syyttely: ”No niin justiinsa, se on taas mokannut.”
- Selittely: ”No eihän näissä olosuhteissa voi muuta odottakaan.”
- Häpeä: ”Olen tyhmä, kun en tajunnut.”
- Pakko: ”Kai tälle nyt on pakko tehdä jotain, ellen keksi mitään muuta.”
- Luovuttaminen: ”No tämmöistä tämä nyt vaan on, ei tälle voi mitään.”
Tunnustan sortuneeni näistä jokaiseen. Tanninen antaa onneksi kaikille synninpäästön. Defenssimekanismit ovat hyvin inhimillisiä, meihin sisäänrakennettuja ominaisuuksia, joten niitä ei pidä pelästyä. Tärkeintä on yrittää nousta niiden yläpuolelle vastuunoton tilaan. Oman itsen, ympäristön ja muiden syyttelyn sijaan voikin pysähtyä miettimään, miten asiasta voisi ottaa vastuuta, ja tehdä asialle jotain pysyvää. Kuten Tanninen asian oivasti ilmaisikin: “Jokainen herne nenässä on mahdollisuus oppia”.
Onnistumme yhdessä
Työssäni asiakasvastaavana olen karkeasti ottaen lähes aina vastuussa muiden tekemästä työstä. Tahmaisimpina päivinä olen kaihonnut työtä, jossa voisin olla vastuussa vain omasta tekemisestäni. Oikeastihan työni on hyvin palkitsevaa ja haastavaa. Oman läppärin tuijottelun sijaan saan koota porukan yhteen ja tiiminä pohtia meille parhaiten sopivia työtapoja. Haastamme toimintamalleja, opimme toisiltamme. Asiakkaille päin näymme yhtenä Bilottina, joka joko onnistuu tai epäonnistuu. Toisten syyttely ei ole vaihtoehto.
Parhaassa tapauksessa teen itseni tarpeettomaksi, ja pystyn antamaan konsulteille tilaa loistaa. Olen usein erilaisissa tilannekatsauspalavereissa viestinviejänä sekä asiakkaiden että konsulttitiimin suuntaan. Toimin puskurina, kun tunteet kuumenevat.
Pohjimmiltaan vastuunoton pitää lähteä jokaisesta itsestään. Vastuumatriisin pakko-osioon ei kannata astahtaa. ”Sinun pitää ottaa vastuuta tekemisistäsi” -käsky ei toimi.
Vastuunoton avaimet kaikkien käytössä
Meille biloteille on annettu vastuunoton avaimet käteen ihan jokaiselle. Vuoden 2016 alusta käyttöön otettu itseohjautuva organisaatio antaa kaikille mahdollisuuden vastuunottoon. Esimiehiä ei ole paimentamassa tai torppaamassa ideoita. Työntekijöille on annettu aikaa kehittää omaa ja yrityksen toimintaa.
Kun seuraavan kerran mieleen tulee ajatukset ”No tämmöstähän tämä nyt vaan on” tai ”No niin justiinsa, se on taas mokannut”, kannattaa pysähtyä hetkeksi. Onko todellakin kaiken pakko olla juuri näin? Mitä voisin itse tehdä, jotta asia muuttuisi?
Vastuunoton teema ei rajoitu vain itsensä ja työyhteisön kehittämiseen. Jos kukaan ei ota projektista tai palvelusta vastuuta, onnistumisen edellytykset ovat varsin pienet. Onnistuneissa toimituksissa sekä toimittajat että asiakas ottavat kaikki vastuuta. Asiakas tuntee omistajuutta omasta ratkaisustaan, ja toimittajat seisovat ratkaisun takana ja pelaavat yhteen. Ei ole ”mutku noi” -mutinoita, vaan kaikilla on tähtäimessä sama maali. Aikaa ei kulu kiistapalloihin.
Olkoon vuosi 2017 vastuunoton vuosi, ’mutkut’ jääköön muille.
