Perjantaina Z-junassa Helsingistä Tikkurilaan pienessä maistissa ollut kanssamatkustaja halusi tsempata meitä työmatkalaisia yhteislauluun liittyen VR:n myöhästelyyn tai jotain. Turpeanaamainen känninen urpo, lähiöruusu kainalossaan, oli silminnähden pettynyt suomalaisiin tuppisuihin, jotka eivät hänen mielestään osaa nauttia elämästä, potkia tutkainta vastaan ja ilmaista itseään laulamalla perjantai iltapäivänä kotimatkalla juoppo kapellimestarinaan.
Nousuhumalan kautta sitä on elämänsä tunnossa ja estot kadonneet. Kaikki muut (=selvinpäin olevat) vaikuttavat junteilta introverteiltä, jotka eivät tajua omaa parastaan. Kännipäissään sitä tuumailee, että jos huudan, heilun ja örisen tarpeeksi näille lapsiperheille ja työläisille, he tajuavat miten hölmöjä he ovat istuessaan hiljaa ja alkavat myös nauttia elämästä, huutaen, laulaen ja tanssien.
Tikkurilaan saavuttuamme, agitaattorin ketaistua turvallensa asemalaiturille, tuli mieleen että on näissä blogeissa itsekin tullut syllistyttyä samaan. Nimittäin suomalaisen yritysmaailman jämähtyneisyyden ja innovaatiokyvyttömyyden mollaamiseen omassa paremmuudentunnossaan.
Ehkä tuon juopon lailla on tullut nousuhumalan kaltaisessa innossa ajateltua, että kun tarpeeksi äänekkäästi huutaa, heiluu ja toistaa miten hyvä juttu hei tää oikeasti on… ne tulisi toisiin aatoksiin tuosta vaan. Alkaisivat itsekin tanssia ja laulaa IT-konsultin veisuja. Mutta eihän se niin toimi.
Ehkä sitä onkin itse ollut vain känninen huutelija ja muut niitä selväpäisiä.
Lähiöfestarit ja suomalaiset IT startupit
Lauantaina suunnattiin kuitenkin Vantaan Mikkolaan Lähiöfestareille (http://lähiöfestivaali.fi). Sieltä löytyi vanha 70-luvun purkutuomion saanut kerrostalo, joka oli muutettu viikon ajaksi festivaalialueeksi ja näyttelytilaksi. Tarkoituksena tuoda uusia näkökulmia lähiöasumiseen, näyttää miten lähiötä voitaisiin kehittää, asuntoja sisustaa.
Yhteistyökumppaneina ovat olleet yritykset Tikkurilasta Puustelliin ja Tekesin tukemiin start-up yrityksiin. Tekesin mukana festareilla oli jopa 24 suomalaista startupia, jotka suunnittelevat tuotteita eritoten kuluttajille liittyen asumiseen ja hyvinvointiin.
Kansainvälisestikin tunnustettuja, mielenkiintoisia putiikkeja kuten Beddit ja Enevo. Mutta kun luin monen yrityksen kuvausta omasta tuotteestaan erään kaksion seinältä johon ne oli koottu, tajusin miten pihalla monet heistä ovat omassa viestinnässään ja myynnissä. Startupit koittivat myydä sinänsä mielenkiintoisia kuluttajatuotteita tavallisille korsolaisille, mikkolalaisille ja muille Vantaan lähiöasukeille sellaisia termeille kuten:
- fotokatalyysiin perustuva ratkaisu
- siirtoprotokollat
- tieto tallennetaan pilvipalveluun
- hyödynnämme ’esineiden internettiä’
- CMM-palvelu
Mitä vit**a?, voisi vaikka se korsolainen kysyä.
Jos en itse IT-ammattilaisena tajua mitä firmat tekevät, tajusikohan se perhe Hakunilasta, joka samaa seinää tiiraili?
Ei tajunnut. Kukaan ei tajua. Muuta kuin propellipää itse. Loput esittää tajuavansa mutta menevät illalla salaa googlaamaan mistä ne nörtit puhui.
Viitaten jutun alkuun kännisestä huutelijasta, voisi sanoa että me IT-alalla ja startup yrityksissä mouhkataan sitä, kuinka asiakkaat ja markkinat ei ymmärrä miten hienoja juttuja olisi tarjolla. Kuinka konservatiivisia, rautakangen nielleitä insinööri-juntteja kaikki Suomessa on. Kuinka globalisaatio tulee pyyhkäisemään teidän yli jos ette kohta toimi.
Samalla emme kuitenkaan osaa itse kertoa edes toisillemme mitä me teemme. Mikä se juttu sitten on, mihin asiakkaiden pitäisi tarttua? Jos joku haluaa olla innovatiivinen, kokeilla uutta, olla rohkea, mitä hänen pitää tehdä?
”Esineiden internet… big data… data science… pilvipalvelut… iot…”
Kuvailisitko mummollesi saunaa, jonka voi käynnistää kännykällä, sanoilla: ”Se on semmoinen esineiden internet.” Et. Ei ihmiset puhu näin ihmisille.
Ja ihmisille meidän pitäisi puhua. Ja myydä. Mutta kun nämä ei ole mitään asioita mitä voi ostaa. Nämä eivät merkitse mitään.
IT-ammattilaisen tunnustuksia ja tuotteistuksen tarve
Alalla kohta 15 vuotta olleena, täytyy tunnustaa: en totta puhuen ymmärrä puoliakaan mitä ihmiset (itse siinä sivussa) sosiaalisen median palveluissa kuten LinkedInissä jakelee ja tykkäilee.
En ole terävin kaveri, mutta jos en itse ymmärrä, en laskisi sen varaan, että asiakaskaan ymmärtää. Tai ehkä ymmärtäisin mutta useimmiten ei kiinnosta pätkääkään. Jutut ovat joko täynnä teknistä diipadaapaa, buzzwordeja tai kliseisiä itsestään selvyyksiä kuten alla Dilbertin klassikossa. joka kiteyttää suomalaisen konsultoinnin hyvin.
Eli toisillemmeko tässä vain pädemme ja teemme senkin tosi kehnosti?
Jos konkreettisia tuotteita tekevät ja jenkkilästä mallia ottaneet fiksut IT-startupit suoltavat edelleen tekno-jargonia, niin kuinka vaikeaa on konsulttitaloilla, jotka eivät tee oikeita tuotteita?
Jos aiomme saada työväen pistämään yhteislauluksi paikallisjunassa tai muuttaa suomalaisen yrityskulttuurin kokeilevammaksi, meidän pitää opetella puhumaan aluksi oikealla kielellä. Ei kännisen soperruksella eikä hukuttamalla kuulijaa IT-jargoniin ja buzzwordeihin. Ja uhkailemalla heitä perään… jos et kohta tee jotain niin hukka sinut perii.
Toisaalta meidän pitää kertoa jämäkämmin mikä se tuote tai palvelu, jonka haluamme heidän ottavan käyttöön oikein on. Minkä ongelman se ratkaisee? Näyttää mistä kana pissii ja mistä se raha tulee. Myös konsulttitalojen pitää hoksata tämä.
Sillä ne ovat oikeasti hyviä tuotteita mitä Vantaan lähiöfestareilla mainostettiin. Niin on meidänkin ja kilpailijoidemme. Olemme oikealla asialla. Mutta meidän pitää opetella puhumaan muillekin kuin toisillemme. Lähinnä niille asiakkaille. Ja selvinpäin.
